(Mielipidekirjoitus julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa 16.2.2015)
Miten tuotetaan ruoka maapallon kasvavalle väestölle yhä epävakaammaksi käyvässä ilmastossa? Kuka sen tuottaa, missä ja mitä? Nämä ovat isoja kysymyksiä, joiden vakavuuteen on herätty.
Joudumme etsimään uusia tapoja tuottaa riittävästi ravintoa, ja ennen kaikkea laadullisesti riittävää ravintoa. Erityisesti pohditaan proteiininlähteitä, sillä eläintuotanto vaatii pöyristyttävän paljon resursseja, ja meret kärsivät liikakalastuksesta. Kasviproteiini on näihin verrattuna houkutteleva vaihtoehto, ja sen tuotantomääriä on mahdollista lisätä.
Ensimmäinen mielikuva kasviproteiinista on monelle soija, mutta Suomessa viljeltävien kasvien valikoima on huomattavasti suurempi: on härkäpapua, hernettä, öljypellavaa ja öljyhamppua. Tuotantoa ja jalostusta on jo, ja suurkeittiöt ja kuluttajat ovat kiinnostuneita. Toivoa siis sopii, että kotimainen härkäpapu ilmestyy tuontisoijan rinnalle ja tilalle kauppoihin ja ravintoloihin.
Kasviproteiini on ennen kaikkea mahdollisuus maataloudelle, vaikka tuotannossa ja jalostusketjussa on omat alkukankeutensa. Kansainvälinen kysyntä on kova, eikä taatusti laannu.
Valtion tulee turvata maatalouden tutkimuksen pitkäjänteinen perusrahoitus, painopisteenä ilmastonmuutoksen vaikutukset suomalaiseen maatalouteen ja ekologisesti kestävä maatalous. Soveltavaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen on otettava viljelijät mukaan. Tutkimuslaitosten, tuottajien ja muiden yritysten yhteistyötä suorastaan edellytetään EU:n käynnissä olevassa Horizon 2020 -puiteohjelmassa. Siinä jaettavan rahoituksen hakuun on nyt panostettava.
Maataloustuottaja ja metsänomistaja on tottunut tekemään investointeja, joista hyödyn korjaa seuraava sukupolvi. Nyt pitää koko yhteiskunnassa tehdä ratkaisuja, joiden vaikutukset tuntuvat vasta vuosikymmenten päästä.
Vähäisin kysymys ei ole se, mistä ruoka silloin tulee pöytään. Sen pitäisi koskettaa kaikkia jo tänään.
(Kuvan lähde: Pexels.com, CC0)
0 kommenttia